Pirjo Auli Kyllikki Lahtipera

Muutama päivä sitten saimme surusanoman. Yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, Pirjo Lahtiperä oli rauhallisesti nukahtanut ikuiseen uneen Storetveitin sairaskodissa, missä hän oli ollut muutaman viikon. Pirjo on ollut erittäin tärkeä henkilö yhdistyksen 30-vuotisella taipaleella ja siksi haluamme yhdistyksen puolesta lausua muutaman sanan hänen muistokseen. Pirjo Auli Kyllikki Lahtiperä tuli Bergeniin syyskesällä 1975. Hän oli saanut osteologin paikan Eläintieteellisessä museossa. Hän tunnisti pienen pienistä luunkappaleista, oliko kyseessä lintu vai kala ja lisäksi mikä laji oli löytynyt arkeologisissa kaivauksissa esimerkiksi vanhalta asuinpaikalta. Pirjo oli kauan ollut mukana valmistelemassa suomalaisen yhdistyksen perustamista Bergeniin, ja perustamiskokouksessa 19. marraskuuta 1986 hänet valittiin yhdistyksen ensimmäisen johtokunnan puheenjohtajaksi. Tässä toimessa hän jaksoi olla kokonaista 10 vuotta, yhdistyksen ensimmäisinä vaikeina aikoina. Norjalais-suomalainen yhdistys merkitsi erittäin paljon Pirjolle, yhdistys oli hänen ”lapsensa”. Pirjo kutsui itseään ”yhdistysihmiseksi” ja hän oli ollut aktiivinen monessa eri yhdistyksessä Suomessa. Hän tunsi hyvin yhdistyksiä koskevia lakipykäliä, ja käännyimme usein hänen puoleensa kun yhdistyksen sääntöjen eri pykälien merkitystä piti tulkita. Pirjo oli kooltaan pieni nainen, mutta hän johti yhdistystä vakaalla kädellä ja hän uskoi vankkumatta yhdistyksen tulevaisuuteen ja siihen, että tällainen yhdistys on tarpeen. Vähitellen Pirjolla oli yhä enemmän terveysongelmia ja sen takia hän katsoi, kymmenen vuoden jälkeen, ettei hän enää jaksa sekä työtään museolla että johtaa yhdistystä. Hänen työtään yhdistyksen hyväksi arvostettiin suuresti ja niin hänet valittiin yhdistyksen ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Pirjo pääsi eläkkeelle 70-vuotiaana vuonna 2006. Nyt hän käytti aikaansa lukemiseen, klassisen musiikin kuuntelemiseen ja yllättävasti myös Formula 1 kilpailujen katsomiseen Tvssä. Myös jalkapallo ilmeisesti oli kiinnostuksen kohteena, sillä löysin toissapäivänä sähköpostin missä hän kiittää minua eräästä Laila Hietaniemen kirjasta sekä mainitsee että mainittujen urheilulajien tulokset ovat ystävänsä Benita Ekmanin (yhdistyksen entinen rahastonhoitaja) kanssa pitkien puhelinkeskustelujen aiheena. Hän osallistui eläkeläisenä yhdistyksen kaikkiin tapahtumiin, minne hän vain pääsi rollaattorin kanssa. Ja sen ainoan kerran kolme vuotta sitten, kun juhlat olivat Gimlessä, jossa ei ollut hissiä, vahvat miehet kantoivat Pirjon kultatuolissa juhliin. Pirjo iloisi etukäteen 100-vuotis Itsenäisyyspäivän vietosta, koska hän asui niin lähellä Steinerkoulua, mutta kohtalo tahtoi toisin. On surullista ajatella, että hän on siirtynyt pois ja että yhdistys on taas menettänyt yhden niistä henkilöistä, jotka olivat yhdistyksessä jo sen alkuaikoina. Pirjo on poissa mutta hän elää muistoissamme. Kiitollisena yhteisestä ajasta, Bergenin norjalais-suomalainen yhdistys

For noen få dager siden fikk vi den triste meldingen at Pirjo Lahtiperä hadde sovnet stille inn på Storetveit sykehjem der hun hadde vært i noen uker. Pirjo har hatt en stor plass i Norsk-finsk forening sitt vel 30-årige liv og derfor vil vi på vegne av foreningen si noen ord til minne om Pirjo. Pirjo Auli Kyllikki Lahtiperä kom til Bergen fra Finland sensommeren 1975 for å arbeide på Zoologisk museum som osteolog. Hun kunne utfra små beinbiter fortelle ikke bare om det var fugl eller fisk, men også hvilken art av disse man hadde funnet ved utgravninger av for eksempel en gammel boplass. Pirjo var med på etableringen av en finsk forening i Bergen, og ved stiftelsesmøtet 19.11.1986 ble hun valgt til leder for Foreningens første styre. Dette vervet hadde hun i hele 10 år – ingen andre har vært leder like lenge som henne, og hun ledet foreningen gjennom de første vanskelige årene. Pirjo var et ”foreningsmenneske”, som hun kalte seg, og hadde vært aktiv i mange forskjellige foreninger i Finland før hun kom hit og hun var også aktiv i fagforeningen ved universitetet. Hun kunne mye om det formelle i foreningsvirksomhet, og vi brukte henne som referanse når vi diskuterte hvordan man skulle tolke en eller annen paragraf i foreningen sine statutter. Pirjo var en meget liten kvinne, men hun styrte foreningen med stø hånd i begynnelsen, og hun var fast overbevist om at en slik forening var nødvendig for bergensfinnenes trivsel. Da Pirjo etter hvert fikk så store helseplager at hun ikke lenger trodde hun ville orke både jobb og å lede foreningen, ble hun, som påskjønnelse for innsatsen hun hadde gjort, tildelt det første æresmedlemskapet da hun sluttet som leder. Pirjo ble pensjonist da hun fylte 70 år i 2006, og etter dette delte hun sin tid mellom lesing, lytting på klassisk musikk og- forbausende nok- å se på Formel 1 racerbilkonkurransene på TV. All slags idrett lå tydeligvis hennes hjerte nært. Jeg fant i går en e-postmelding fra henne der hun takker for en bok hun fikk av meg, og nevner at hun med iver har fulgt med både på Formel 1 og fotballen og at hun og hennes venninne Benita Ekman (foreningens tidligere kasserer) med iver diskuterer utfallet av begge sportsgrenene over telefon. Hun var meget glad i Norsk-finsk forening som hun nok så på som sitt hjertebarn. Hun deltok i alle tilstelninger der hun kunne komme med rullator. Og en gang for tre år siden da festen var på Gimle, i 2.etasje uten heis, ble hun båret opp og ned på gullstol av noen sterke karer. Pirjo så frem til å delta også på årets 100-årsfest siden hun bodde så nært, men skjebnen ville det annerledes. Det føles trist å tenke på at hun er borte for alltid og at vi har mistet enda en av dem som var med fra foreningens barndom. Pirjo er borte men hun lever i våre minner. Med takknemmelighet, Norsk-finsk forening i Bergen